Lue joogavaan journalistin kokemukset jooga viikonlopusta Tallinnassa!


Lue joogavaan journalistin kokemukset jooga viikonlopusta Tallinnassa:

Vedenylityksen Matka Joogamatolle

Niin kaukana, mutta niin lähellä! Rationaalinen mieli miettii: Jaksanko lähteä, raaskinko maksaa ja viitsinkö nähdä vaivan? Saanko edes tarvita tätä? Länsimainen mieli kokee haasteet herkästi hankaluuksina ja inspiroivatkin ideat verta, hikeä ja kyyneleitä vaativina suorituksina. Päätän antaa intuitiolle puheenvuoron. Se kuiskaa: Tätä sinä tarvitset, budjetti ei romahda, eikä kyseessä ole matka eikä mikään. Myönnän sisäisen guruni olevan oikeassa. Siinä missä kaamoksen lamauttama mieli haluaisi käpertyä peiton alle katsomaan elokuvia, sydän tietää, että joogaretriitti Tallinnassa sopii tähän väliin kuin nenä päähän. Olen tottunut johtamaan. Nyt seuraan johtajaa.
Olin saanut jonkinlaisia kosmisia merkkejä kyseisestä retriitistä jo aiemmin. Ensikosketus Viron joogamaailmaan tapahtui Helsingin joogafestivaaleilla keväällä 2016. Palloilin Kaapelitehtaalla ja pujottelin väenpaljouden keskellä kuin valmiiksi ohjelmoitu eläin jossakin videopelissä. Sitten näin kojun, jonka yläpuolella oli teksti: Rentouttava retriitti Tallinnassa! Tuoksukynttilöiden aromi leijui sieraimiini. Jokin magnetismi veti minut kojulle. Virolaisen joogi-kollegan lämmin olemus idätti sisälleni siemenen. Tänne täytyy mennä.
Seuraavan merkin sain eräissä tupaantuliaisissa, jossa tapasin virolaisen naisen. Juttelimme joogasta. Hän oli kiinnostunut lajista Tallinnassa joogaa opettavan sisarusparin ansiosta. Saman sisarusparin, joka vetää samaisia retriittejä. Bling! Mutta vasta kolmas kerta sanoi toden: Facebook toimi Universumin lähettiläänä ja näki aikaansaamattomuuteni. Pian naamakirjan sivupalkissa oli mainos marraskuisesta retriitistä Tallinnassa. Aika oli sopiva, ohjelma lupaava, eikä hinta hiponut pilviä. Nostin kädet ilmaan ja antauduin Universumille: Rauhoitu, ymmärrän yskän! Minä menen!
Kokemattomampikin Suomenlahdenristeilijä tietää, että Tallinnaan pääsee Helsingistä parissa tunnissa. Hotelli, jossa joogit majoittuvat on kävelymatkan päässä satamasta. Viikonloppuretriittiä varten ei siis tarvitse matkustaa maailman ääriin, maksaa maltaita, eikä anoa mahdottomia lomia, mutta siinä saa silti tunteen seikkailusta, matkustamisesta ja pesäerosta arjen pyörteeseen. Juuri tuo, vedenylityksen mittainen matka joogamatolle osoittautui ihmeen merkitykselliseksi.
Intuitioni oli oikeassa, vaikka mieli purnasi aluksi vastaan. Joogaavana ja joogaa opettavana ihmisenä erehdyn helposti ajattelemaan, että enhän minä tarvitse retriitin rauhaa ja rentoutusta. Minussahan on jo rauha. Minähän olen ihan rento. Tai ainakin pitäisi olla ja minun oletetaan olevan. Vai oletetaanko? Saanko tarvita taukoa? Eikö minun, Intiassa joogaopettajakoulutuksen käyneen ihmisen pitäisi olla niin kovin zen? Sitten oivalsin avainsanan: Ihminen. Sydän kuiskasi Zen Cafen sanoin: Sinä olet ihminen, muistatko. Sinä olet aava ja rannikko.
Suhtauduin retriittiin skeptisesti. Se on ehkä syntymävika. Tai vain journalistin. Oli miten oli, viikonloppu ylitti odotukseni. Opettajasiskokset, Gerli ja Ereli olivat kuin yö ja päivä ja sama päti heidän opetusmetodeihinsa. Gerli oli tulta ja tappuraa ja veti fyysisesti rankempaa yang-joogaa. Ereli taas oli eteerinen, keijumainen nainen, jonka yin-joogatunneilla tirautin minäkin kyyneleen jos toisen. Dynaamisuus ja staattisuus, aktiivisuus ja passiivisuus kietoutuivat toisiinsa kuin DNA-ketjut. Neljän joogatunnin, valkeissa lakanoissa nukuttujen öiden, aamiaisbuffetien, zen-kylpylän, hieronnan, ravintolaillallisten ja kaupunkikiertelyn jälkeen Helsinkiin lähtevään laivaan astui virkistynyt, eheytynyt ja jollakin mikrokosmisella tasolla uudestisyntynyt lappalainen joogi.
Junaillessani takaisin Rovaniemelle mietin mielessäni: Mikä siinä oli niin vaikeaa, vaivalloista tai kiellettyä? Miksi ei voisi joskus vaihtaa vuoroja ja rooleja päikseen ja kerrankin seurata johtamisen sijaan? Opin, että saa. Heittäydyin matolle heikkouksineni kaikkineni ja luovutin ohjakset jollekulle toiselle. Hierojakin tarvitsee hierojan, kampaaja kampaajan ja opettaja opettajan. Kukin johtakoon ja seuratkoon vuorollaan. Aina rinnalla kulkien, toinen toista tukien. Ihmisiähän tässä vaan ollaan.

Tämä artikkeli on julkaistu suomalaisessa jooga lehdessä, Ananda 1/2017